Lukemani kirja poikkeaa aiheensa puolesta monista suomalaisista kirjoista. En muista lukeneeni yhtään kiipeilyteemaista kotimaista kaunokirjallista teosta.Kirja kertoo kolmen vuorikiipeilijän tarinan, heidän intohimosta harrastukseensa, tavoitteestaan kiivetä yhä korkeammalle. Kunnianhimon syynä on myös tarve paeta arkea, tuntea nousevansa tavallisen elämän yläpuolelle-ainakin tämän retken ajaksi.
Samalla käydään läpi kiipeilijöiden menneisyyttä, tapahtumia, jotka ovat johtaneet tähän hetkeen.
Kiipeämiseen lumiselle ja jäiselle Himalajalle eläytyy lukijana ikään kuin olisi itsekin mukana.
Kirjassa tuodaan esiin kauniisti ystävyyden merkitystä:Tukea ja kannustaa kun toinen ei jaksa, olla vetäjä. Ja jonain toisena päivänä osat vaihtuvat. Autettu onkin vahva tukemaan silloin kuin toisella menee huonosti.
Kirjailija itse on toiminut vaellusoppaana Himalajalla. Kiipeilystä kirjoittaminen vaikuttaa romaanissa asiantuntevalta.
Kirjan alun mietelause on puhutteleva. Se kuvaa myös päähenkilöiden syitä vaaralliseen intohimoonsa:
Elottomassa ympäristössä tuntee elävänsä.
"En minä tiedä, kumpi on vaarallisempaa, kirjoittaminen vai kiipeily. Kirjoitan jotta muistaisin, kiipeilen jotta unohtaisin."
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti